Viimeinen Alfa

Viimeinen Alfa

Jaa sivu Viimeinen Alfa
Suodatettu avainsanalla volvo 740

Wickholmin Volvolla

maanantai 09.05.2016 Avainsanat: Autokuume , Koeajo , Saab 9-5 , Volvo 740

Teksti ja kuva: Arttu Lustig

Sain tärpin. Paikkakunnalla oli myytävänä itselleni jo legendaarinen Volvo 740. Auton kanssa mielenkiinnosta taisteli myös auton omistaja ja myyjä. Myyjänä ei ollut kuka tahansa, vaan itse viihdetaiteilija ja syvien tunteiden tulkki Jani Wickholm. Bloggarin roolista vapautin itseni hetkeksi vakavan journalistin hahmoon ja selvisi, että Jani ei pelkästään ollut esittävä taiteilija, vaan hänen taustastaan löytyi myös vahvana moottoriurheiluharrastus. Pelkästään moottoriurheiluharrastus loisi ensi hätään lujan luottamuksen myyjän tuleville myyntipuheille, mutta kansan suosiossa oleva artisti on jo sitten täysin eri kaliiberia.

Soitin posket punoittaen viihdetaiteilijalle kysellen autosta. Mielessäni oli monta muutakin kysymystä ja huomiota taiteeseen liittyen, mutta päätin jättää ne sopivammalle hetkelle. Jani kutsui suorasukaisesti kauppiaan elkein tulemaan katsastamaan Volvoa paikan päälle ja sovimme tapaamisen Janin kotona. Olin syvästi otettu kutsusta, ja olikin hiukan hankalaa nukkua edeltävänä iltana. Opettelinkin varmuuden vuoksi pätkän Janin laulusta, jotta voisin todistaa olevani myös musiikki-ihmisiä.

Saapuessani sovittuna ajankohtana paikanpäälle Janin pihassa sininen Volvo seisoi ryhdikkäänä ja komeana kuin vanhempi työmies. Jani toivotti tervetulleeksi ja ryhtyi oitis kertomaan tarinaa Volvosta. Volvolla oli ajettu hätäisesti 300 tuhatta, joka tässä autossa tarkoitti sisäänajoa, sekä kehui, että auton saisi muutaman vuoden sisään jo museorekisteriin eikä häntä ennen autolla ole ollut kuin kaksi omistajaa. En ollut jännitykseltäni osannut tervehdystä enempää sanoa Janille, kun istuin jo nostalgian täyteistä Volvoa käynnistämään ja kuulin tutun moottorin pörinän.

Avonaisesta ovesta tokaisin tohkeissani, että tällä autolla voisi varmaan ajaa kuin Mikan faijan vanhalla autolla. Jani katsoi hetken pohdiskellen metsän reunaan ja kommentoi, että asiasta pitäisi varmaankin kysyä Anssi Kelalta. Yritin korjata tilannetta selittämällä jotain hämärää ja dadaistista mökkitiestä ja saunasta. Selittely sai platinaa myyneen miehen otsan vai kurttuisemmaksi.

Tajusin samalla, että kumpikaan viittaus biiseihin ei ollut se, jonka olin kotona huolellisesti harjoitellut. Häpeä sisälläni väänsi sisuskalujani. Halusin kyykistyä jalkatilaan, repiä polkimet irti, kaivaa reitin konehuoneeseen ja mennä jonnekin syylarin ja akun nurkille piiloon. Tuijotin silmät suurina kierroslukumittarin vapinaa ja olin varma, että jos tien sivussa olisi riistakolarin uhrina peura henkitoreissaan, pyytäisi se konstaapelia ensin hoitelemaan minut, koska olisin kiireellisempi tapaus.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen uskalsin nostaa katsettani kohti Jania. Kerroin, että minun pitäisi pikaisesti lähteä kotiin, koska kotona jäi postimerkit nuolematta. Jani nyökkäili ymmärtävästi ja kertoi tulleensa Volvon suhteen toisiin aatoksiin. Jani halusi sittenkin vielä pitää Volvon itsellään, ja pahoitteli äkkinäistä mielenmuutosta ja kaupanteon perumista. Kättelimme ja poistuin takaisin turvalliseen Saabiini.

Ajaessani siinä jossain Koskenpään Siwan ja Hirsibaarin välimaastossa muistin kirkkaasti kuin paperista luettuna: tien sinisen usvaa sankkaa sakeaa kaiken valon pirstottaa. Se sen piti olla eikä mitään faijoja ja mökkiteitä saunoineen. Kaikki oli myöhäistä nyt. Niin Volvo kuin kaveeraaminen viihdetaiteilijan kanssa olivat liukuneet näppien välistä tavoittamattomiin pienen muistihäiriön takia. Päätin samalla unohtaa Volvon ostoslistalta, ja etsisin jonkun toisen helppohoitoisen auton tähtäimeen.

Vielä kerran kiitokset Jani Wickholmille cameo-vierailusta blogissa.

 

Salaisuuksia ja tuoksuja

tiistai 30.06.2015 Avainsanat: Griffin , Lada , Naiset , Saab 9-5 , Volvo 740 , wunderbaum

Teksti ja kuva: Arttu Lustig

Johannan Lada tuoksui samalle kuin kaikki pappani Ladat. Johanna kertoi, että Ladansa tuoksuu samalta kuin isänsä Ladat. Tuoksua voisi kuvailla etäisesti CRC:tä muistuttavaksi, raikas mutta lämmin. Edellinen Volvoni tuoksui märälle koiralle. Tuttavani kertoi, että myös hänen vanha Volvonsa tuoksuu märälle koiralle. Epäilen, että tämä ominaistuoksu tulee Volvoihin omistajiensa seikkailullisesta ja eläinrakkaasta elämäntyylistä. Joskus helteellä Volvon ominaishajussa oli ennen haistamatonta elämänmakuista vivahdetta. Jäin aina miettimään vivahteen tarinaa, mutta Volvo sai pitää sen salaisuutenansa. Elämäntapasaabistin tytär kehui, että Saabini tuoksuu oikealta Saabilta. Naiseni lisäsi, että Saabissani haisi oksennus. Korjasin, että autossa on saattanut olla tunnelmaa ja sillä seurauksensa, mutta nenäni ei ole tätä kyseistä tunnelmaa tavoittanut.

Ja se yksi mies kirpputorilla tuoksui voimakkaasti samalta kuin autoni käyttöohjekirjaan imeytetty parfyymi. Autossani oli ostohetkelle hyvin voimakas parfyymin haju, jonka alkulähteeksi ilmeni käyttöohjekirja. Haju ei ollut hyvä eikä paha, mutta selvästi autoon jälkikäteen asennettu. Haju on hälvennyt hiljalleen kilometrien lisääntyessä ja nyt hajun pystyy löytämään vain käyttöohjekirjan kannesta.

Minulla oli ollut suunnitelma hiljaisen ja pitkästyttävän sunnuntaipäivän varalle: soittaisin jokaiselle auton entiselle omistajalle. Olisin halunnut kuulla tarinat, jotka autoa myydessä pidetään salassa. Onko autossa kuoltu, synnytetty tai tapeltu verissä päin. Halusin kuulla auton oikeat tarinat, joista naarmut, painaumat ja hajut vihjailevat. Trafi oli jo ehtinyt yksityistää edelliset omistajat eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada kuulla autoni oikeita tarinoita. Nyt tämä tutuntuoksuinen mies kirpputorilla voisi hajusta päätellen kertoa tarinoita autostani.

Hajun avulla tunnistaminen ei ole ihmisen vahvimpia ominaisuuksia, mutta halusin antaa hennolle todennäköisyydelle mahdollisuuden. Lähdin seuraamaan miestä kirpputorilla. Parkkeerasin itseni miehen viereen itsepalvelupöydän kohdalla. Otin pöydästä satunnaisen tavaran käteeni, ja kysyin mieheltä, oliko hän koskaan omistanut mustaa Saab Griffiniä. Mies vastasi, ettei koskaan ole omistanut Saabia eikä koskaan aio hankkia sellaista, ja ihmetteli miksi kysyn moisia. Vastasin, että hän näytti mieheltä, jolle voisi maistua musta auto V6-moottorilla ja nahkapenkeillä. Mies katsoi hetken minua sanomatta mitään ja jatkoi matkaansa autoni käyttöohjekirjan haju mukanaan kohti kirpputorin uloskäyntiä.

Auton hajusteet ovat vaikeat markkinat, joissa liikutaan jatkuvasti oikean tarpeen ja huumorin rajamailla. Wunderbaumista on syntynyt Coca-Colan tapainen klassikkobrändi, jonka jokainen tunnistaa pelkästä nimestä. Toivoisin kuitenkin vanhojen klassikoiden, kuten sitruuna, mäntymetsä sekä uusi auto, tilalle uusia, innovatiivisempia ja rehellisempiä tuoksuja. Tällaisia uusia tuoksuja voisivat olla mm. tuhkainen mahonki, Ladastakin tuttu CRC, mieto silli sekä viski.

Toivoisin myös autohajustekoristeisiin käyttöohjetta. Olen kerran ostanut auton sisätilan peruutuspeiliin kiinnitettävän hajusteen. Asentamisen jälkeisenä päivänä pystyin haistamaan hajusteen metrien päästä autostani. Olin muiden puheiden mukaan asentanut hajusteen väärin. Olin ymmärtänyt tämän jo itsekin, koska en ollut kenenkään muun autosta pystynyt haistamaan hajustetta yhtä pitkältä matkalta.

Lottovoitto

torstai 02.04.2015 Avainsanat: Autokauppa , Koeajo , Rahoitus , viimeinen alfa , Volvo 740

Teksti: Arttu Lustig

Kuva: Eero Laitila

Naapuritalon mies kehui ostaneensa uusimman autonsa mustikoilla. Minunkin tekisi mieli uutta autoa, mutta ei ole mustikoita. Sen sijaan minulta löytyy toistaiseksi luottotiedot, joita naapuritalon mieheltä ei löydy. Kun katsastusmies oli antanut autolle tuomion, jonka perusteella auto oli parempi vain viedä romutettavaksi, naapuritalon miehen oli pakko kerätä ne mustikat. Mies täytti ämpärin toisensa jälkeen niin kauan, että rahat uuteen autoon oli koossa. Tämä on tarina vaihtoehtoisista rahoitusmalleista ja autokaupan kylmästä realismista.

Olin levoton ja hätäinen. Täytin kioskilla lottolapun, josta toivoin uuden auton evankeliumia. Naapurin mummo on elätellyt samoja haaveita lottovoiton tuomista mahdollisuuksista kuin minäkin, mutta ilman Internetiä paikallislehtien autotarjontaa seuraten. Erään kesäisen parkkipaikalla käydyn autoaiheisen keskustelun jälkeen teimme suusanallisen sopimuksen: ostamme toisillemme uudet autot, jos lotosta tulee täyspotti.

Arvontaa odottaessani valitsin netistä valmiiksi uuden autoni. Naapurin mummo saisi valita itse autonsa. Valitsin autoja varmuuden vuoksi kaksi, joista toinen olisi ulkomailta tuotu ja ainoastaan kesäkäyttöön tarkoitettu. Talvet auto viettäisi järven rannalla omistamani kelohonkamökin autotallissa.

Lottoarvonta oli turmiollinen. Tunnelma arvonnan jälkeen oli kuin olisi katsonut televisiosta ohjelmaa elämäntaparemonttista ja syönyt samalla pakastepizzaa. Lauantai-illan tappion jälkeen olin rehellinen itselleni sekä rahatilanteelleni. Päätin laittaa autoni myyntiin.

Halusin kauppatavarana olevan Volvon 700-sarjan hengessä olla alkukantainen. Kiinnitin myynti-ilmoituksen lyhyellä esittelytekstillä muutamalle kaupan ilmoitustaululle. Toinen puoli totuudesta tosin oli, että en yksinkertaisesti kehdannut laittaa nettiin ilmoitusta valokuvalla auton rumuuden takia. Autoni ulkokuori muistutti 24 vuoden suomalaisten maanteiden kyntämisen jälkeen lähinnä rokkarin kirpputorilta ostamaa vanhaa nahkatakkia. Karismaa ja ajanpatinaa oli levittäytynyt jokaiselle neliösenttimetrille. Vanhan koulukunnan lähestymistapa tuotti kaksi tiedustelua vanhanliiton autoilijoilta, mutta kauppoja ei kuitenkaan syntynyt.

Häpeästä huolimatta päätin laajentaa markkinoinnin maanlaajuiseksi. Otin kaksi kuvaa autostani ja laitoin nettiin ilmoituksen. Yhteydenottoja sain samana iltana. Sovin kahdesti koeajot, mutta kummastakaan ostajaehdokkaasta ei kuulunut mitään puhelun jälkeen. Ihmettelin ihmisten käytöstä. Miksi ihminen on ostamassa autoa, jos seuraavana päivänä ei enää olekaan? Kuinka vaikeaa voi olla ennustaa huomista tällaisessa asiassa? Tulin tulokseen, että autoni tiedoissa oli oltava jotain vialla. Vika oli noin 40€ verovelkaa ajoneuvoni kohdalla.

Maksoin verot yhteisön sanattoman paineen alla ja kerroin verottomuudesta ilmoituksessa. Puhelin alkoi taas soida. Lopulta puhelimen toisessa päässä kuului nuoren miehen ääni. Vastasin kysymyksiin autostani parhaani mukaan. Pystyin tosin vain kertomaan, mitä autoon oli korjattu minun aikanani sekä tarinat edelliseltä omistajalta. Auto muuten oli minulle täysi mysteeri, tulevasta en osannut kertoa mitään muuta kuin seuraavan katsastuksen ajankohdan. Sovimme ajan koeajolle.

Pihaan ajoi asiallinen harmaa Nissan jostain laman kulta-ajoilta. Autosta nousi kolme nuorta miestä. Hetken keskustelun jälkeen kävi ilmi, että henkilö, jonka kanssa olin käynyt kaikki keskustelut puhelimitse autostani, ei ollut ostamassa autoani. Nissan-kuskikin oli vain kuski. Autoani oli ostamassa mies, joka ei ollut puhunut mitään minulle koko aikana. Suomalaisen autokulttuurin metodi Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru. Se oli tiimityöskentelyä itämaisen filosofian pohjalta.

Konepelti nostettiin ja moottoritilaa arvioitiin silmämääräisesti. Annoin avaimet ja autoni lähti koeajolle. Reissulta palattuaan koeajajat vahvistivat minulle, että auto oli toiminut niin kuin pitikin. Herrojen katseesta näki, että autokuume oli ajon aikana kroonistunut autokiimaksi. Mikään vika autossa ei olisi voinut heitä estää ottamasta tätä autoa itselleen. Ei haitannut, että yksi peileistä oli halki, lasipesuri toimi karmalla, bensamittari eli omaa psykoottista elämäänsä, kuskinpenkki näytti silmittömän katuväkivallan uhrilta, keskuslukitus toimi vain kuskin oveen, pelkääjän paikan ovessa oli pitkä ruosteinen naarmu ja takakontissa piilotteli uusi iskunvaimennin. Nuorten miesten oli kuitenkin saatava tämä auto. Tunnustan, että muuten auto toimi, mutta kehuja sille ei voinut antaa muusta kuin kilometreistä ja katsastuksen läpäisemisestä.

Ostaja ilmaisi halunsa saada auton omistusoikeuden itselleen ja löimme kättä päälle. Kaupat eivät kuitenkaan olleet koeajopäivänä mahdollista, koska ostajalla ei ollut ajokorttia vasta kuin ensi maanantaina. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että tämä oli uusin kikka kieltäytyä ostamasta auto. Sovimme kuitenkin, että tulisivat seuraavalla viikolla uudestaan, kun ostajalla olisi ajokortti. Näin myös tapahtui, mitä pidin pienenä ihmeenä.

Minulla ei ollut enää autoa. Kättä päälle oli lyöty, rahat olivat vaihtaneet omistajaa ja paperit täytetty. Olin kärry ilman hevosta. Kieletön kitara. Olin kulissiavioliitto. Araljärvi. Tuulikaappi. Olin kaatuva puu kuuron edessä. Kuiva mustekynä. Kukkakimppu ilman miehisiä toiveita. Apostolin kyyti. Tammikuinen joulukuusi. Siipirikko sekä sitaatti Samuli Putron laulusta. Mikään ei toisi minua minnekään eikä kenellekään. Olin tilan vanki, muiden armoilla ja sattumusten varassa. Vain muut päättäisivät minne menisin ja mistä palaisin.

Volvo-kuiskaaja vs. ajokoira

torstai 02.04.2015 Avainsanat: Autokorjaamo , Katsastus , Varaosat , viimeinen alfa , Volvo 740

 Teksti: Arttu Lustig

 

Volvo-kuiskaaja

Kerta kerran jälkeen hyvin haudutetun vihreän teen, ruotsalaisen nuuskan ja amerikkalaisen folkmusiikin äärellä suodattamassa IBM Model M:n sitä mitä olen nähnyt ja kokenut.

Kaikki alkoi kerrostalon parkkipaikalta, kun olin vaihtamassa autooni tulppia ja niiden johtoja. Auton tulpat olivat kastuneet pitkin talvea kiihtyvällä rotaatiolla, ja yritin katkaista kierteen uusimalla tulppien johdot. Olin jo tarkistanut virranjakajan kannen, joka vaikutti priimalta, vaikkakin kerännyt hiukan likaa itseensä. Tulppien tuhoon sillä ei ollut osuutta. Tulppien johdot näyttivät jopa minun silmääni epäilyttäviltä, joten tilasin netistä uudet.

Parkkipaikalla auton korjaaminen kuuluu autokorjaamisen mestaruusluokkaan. Olosuhteet ja paineet ovat äärimmäiset. Ensinnäkin korjaaja on täysin olosuhteiden armoilla. Taivasalla on mahdollista päästä haastamaan taitojaan ja tahtotilaansa niin lumisateessa kuin paahtavassa helteessä. Toisekseen joudut suorittamaan korjauksen yleisön edessä. Erilaisilla kaikkitietävillä tee-se-itse-miehillä on täysin esteetön mahdollisuus tulla kommentoimaan suoritustasi. Suorituksen uusiminen liian usein aiheuttaa, että ihmiset tulevat jälkeenpäin kyselemään autosi vioista ja korjauksen onnistumisesta. Näin henkilökohtaiset asiat eivät heille luonnollisestikaan kuulu. Toisaalta saatat saada korjausapua niin tutuilta kuin tuntemattomilta, joka on aina tervetullutta.

Kumarrellessani kohti moottorin pyhyyttä tulpanjohdot käsillä minulle tuntematon mies tuli juttusilleni. Esittäytymättä mies kyseli, mikä autoani vaivaa ja mitä olin tekemässä. Romantikkona romantikolle kerroin huolistani sytytyksen suhteen ja yrityksistäni korjata tilannetta. Mies kertoi omistavansa uudemman sarjan Volvon, jossa oli vastaava moottori kuin omassani. Ensi alkuun mies kehui kummankin sarjan Volvot, jonka jälkeen kysyi, olinko käynyt näyttämässä autoani Niemiselle. En tuntenut ketään Niemistä. Mies kertoi lyhyesti seudulla asuvasta miehestä, jonka pitäisi olla yksi parhaista Volvo-spesialisteista. Mies antoi minulle Niemisen numeron. Kiitin miestä puhelinnumerosta ja mies jatkoi matkaansa.

En luottanut, että auton sytytysongelmat olisivat korjaantuneet tulppien johtojen vaihtamisella, joten soitin Niemiselle. Nieminen antoi minulle lyhyen tarkistus listan, jotka minun pitäisi tarkistaa autosta, jonka jälkeen soittaisin hänelle uudestaan. Tarkistin Niemisen pyytämät seikat autostani. Soitin Niemiselle ja arvelin hänelle, ettei tarkistuslistan kohteissa näyttäisi olevan mitään vikaa. Nieminen pyysi hiljaisella äänellä tuomaan autoni luokseen. Kysyin, että voisiko tarkastaa autoni tarkemmin, koska katsastusaika oli umpeutumassa. Niemisen mukaan autot lähtivät aina katsastuskunnossa pihalta pois. Sovimme ajan.

Volvo-kuiskaaja asui seudun takamailla. En ollut käynyt seutuni niillä alueilla, koska tietämykseni mukaan siellä ei ollut muuta kuin satunnaisia kesämökkejä, hakkuualueita ja maataloja. Niillä seuduilla ei ollut mitään nähtävää – ei lähdettä, poikkeuksellista kalliomuodostelmaa tai rotkoa, joita voisi käydä pitkästyttävänä kesäsunnuntaina ihastelemassa. Enintään voisi löytää tiheän kuusikon takana joidenkin salaiset sienestys ja marjastuspaikat.

Ajaessani ohjeiden mukaan kohti Niemisen tukikohtaa asfalttitie vaihtui mäkisestä ja mutkaisesta hiekkatiestä keskiruohoiseksi mökkitieksi. Kuvittelin ajaneeni harhaan ja lähestyväni jollekin rannassa nököttävistä kesämökeistä. Lopulta näin ryteikön keskeltä puisen ladon ja kaksi ikivanhaa pakettiautoa sekä 700-sarjan Volvo hylättyinä. Tiesin tulleeni perille. Ajoin mäen päälle, jossa pienen metsähakkuun alueen reunalla oli omakotitalo sekä suuri hallirakennus.

Sammutin moottorin ja nousin autossa. Ketään ei näkynyt pihalla. Ympärillä oli lisää eri-ikäisiä ja erikuntoisia Volvoja. Sytytin savukkeen, kävelin hallin ovelle ja koputin. Hallin sisältä kantautuivat askelten kuivat kaiut lähentyen ovea. Vanha, pitkä ja hoikka mies työhaalareissa avasi oven. Tervehdin mies ja esittelin itseni. Nieminen sanaa sanomatta ohitti kättelyvalmiuteen ojentuneen käteni kävellen suoraan autoni luokse pyytäen käynnistämään moottorin. Tein työtä käskettyä. Nieminen nojasi käsillään vienosti tärisevää konepeltiä vasten ja sulki silmänsä. Nieminen avasi silmänsä hetken nojailtuaan autoani vasten ja pyysi sammuttamaan moottorin. Nieminen kertoi pakoputken olevan huonossa kunnossa, mutta hyvänä uutisena autoni ei ole toivoton tapaus. Väsyneen vanhan miehen katseen takaa Nieminen pyysi minua hakemaan auton viikonlopun jälkeen.

Kotona koko tapahtumaketju alkoi tuntua luonnottomalta ja melkein yliluonnolliselta. Aivan kuin kohtalo olisi sekaantunut autoni elämään. Makasin sohvalla kädet pääni tukena ja tuijotin verhoja. Kuka oli tämä tuntematon mies, joka antoi minulle Niemisen puhelinnumeron? Oliko Nieminen tosissaan paikallistanut vian nojaamalla silmät kiinni konepeltiin ja kuuntelemalla auton ääntä? Miksi Niemisen puhelinnumeroa ja yritystä ei löytynyt paikallisesta keltaisiltasivuilta tai Internetistä, jos hän kerta oli yksi parhaista? Kuka tämä Nieminen lopulta oli?                 

Olin vastikään tehnyt lyhyen vierailun pääkaupunkiseudulle. Koko aikana en nähnyt kuin yhden vanhan Volvon, vaikka tilastollisesti ympärilläni oli 50 kertaa enemmän autoja. Edellisellä kerran, kun kävin kaupassa, oli pelkästään parkkipaikalla kaksi vanhaa Volvoa omani lisäksi. Lähiparkkipaikoillakin majailee Volvoni lisäksi kaksi vanhaa Volvoa. Miksi tällä seudulla on niin paljon vanhoja Volvoja? Tiedän, että selitys on osaksi psykologiassa. Kun omistaa tietyn auton, osaa silmä poimia liikenteestä vastaavat autot. Näin on käynyt minulle kaikkien edellisten autojeni kanssa. Tämä ei kuitenkaan selitä vanhojen Volvojen vähäisyyttä pääkaupunkiseudulla tai vanhojen Volvojen runsautta seudullani.

Löydän 700-sarjan Volvoja paikkakunnalta myös hylättyinä, elottomina muidenkin korjaamoiden sekä omakotitalojen pihojen nurkista. Voisiko olla, että 700-sarjan Volvo automaailman norsuna pitää paikkakuntaani hautausmaanaan, jonne nämä suuren muistin ja olemuksen autot vaeltavat kuolemaan.  Ehkä paikkakuntani on 700-sarjan Volvolle hyvä paikka rullata viimeisen kilometrinsä. Ehkä Volvoni tuli luokseni viettämään viimeisen hetkensä ja kokemaan kanssani katsastuksen ihmeen vielä kerran. Volvo nähdessäni minut tiesi pääsevänsä aidon romantikon hoiviin, romantikon, joka välittäisi hänestä viimeiseen öljypisaraan asti.

Hain autoni Niemiseltä. Nieminen kertoi pakoputken lisäksi korjanneensa muutamia muitakin pieniä epätarkkuuksia autostani. Tulppien johdot olivat nyt asiallisesti kiinni. Edellinen kiinnitystapa oli tuhonnut tulppien johdon, Nimisen mukaan. Nieminen antoi pakokaasumittauksesta kuitin, joka kelpaisi katsastuskonttorilla. Nieminen kertoi, ettei moottorista enää saisi ulos hyviä savuja, mutta moottori olisi kuitenkin vielä riittävän hyvä ja savut kelpasivat päästömittauksiin.

Ajokoira

Vein autoni seuraavana päivänä katsastukseen. Katsastusasema toimi kuin eräät parturit: aikaa ei varattu, vaan odotettiin omaa vuoroa jonossa. Minua ennen vuoroaan odotti toinen romantikko. Tunnistin kaltaiseni ja keskustelimme kitkerän automaattikahvin ääressä pitkään käsijarrun vaijerista, led-valoista, autojen hinnoista sekä pimeän kauden vaikeista ajo-olosuhteista.

Tämä katsastuskerta olisi erilainen kuin yksikään edellinen elämässäni. Tällä kertaa olisin paikalla, kun autoni katsastettaisiin. En ollut ennen ollut katsastusmiehen mukana, kun hän kajoaa pyhimpääni. Perämaiden Volvo-kuiskaaja oli hoitanut autoni hyväksi, ja minulla oli täysi luotto, että autoni menisi katsastuksesta. En muista, että autoni olisi koskaan mennyt katsastuksesta läpi ensimmäisellä kerralla, mutta tämän kerran pitäisi katkaista putki.

Vuoroni tuli. Kävelin katsastusmiehen luokse. Annoin rekisteriotteen sekä Niemisen kuitin ihan hyvistä savuista. Viiksekäs katsastusmies katsoi kuittia kulmat kurtussa todeten, että tästähän löytyy Niemisen leima sekä oikeat tulokset. Kerroin itsevarmana, että haluan tulla mukaan katsastukseen, ja ojensin avaimet katsastusmiehelle.

Katsastusaseman parkkipaikalla katsastusmies kiersi autoani kädet taskuissa ihmetellen ovessani olevaa ruostetta sekä kysellen miten ikinä olinkaan päätynyt ikivanhaan Volvoon. Vastasin, että olin todennut ruosteen jo ostaessani auton sekä harrastavani jokamiehen klassikkoautoja. Istuimme autooni ja matka kohti nurkan takana odottavaa katsastushallia alkoi.

Lyhyellä matkalla huomasin ensimmäisenä, ettei katsastusmies käyttänyt turvavyötä. Auto sisätila naksutti turvavyön hälytysääntä samalla, kun katsastusmies laittoi kuivalle ikkunalle pyyhkijän sulat vaeltamaan ylhäältä alas ennen kuin päästi pesunestettä tuulilasille. Jostain muistini kaukaisuudesta mieleeni kantautui ajo-opettajan tiukka kommentti, että älä koskaan käytä pyyhkijöitä kuivalla ikkunalla. Olin hiljaa. En halunnut viisastella enempää. Autoni sisällä oli herkkä hetki.

Autoni työntyi hitaasti hallin sisään. Iskunvaimentimet olivat kunnossa, niin kuin jarrutkin. Katsastusmies pyysi minua nousemaan autosta, koska auto nostettaisiin ylös ja pohjan kunto tarkastettaisiin. Muuta kuin pintaruostetta ei löytynyt. Katsastusmies näytti hiljalleen hermostuvan ja selostus tapahtumien kulusta päättyi. Auto laskeutui hallinosturin mukana takaisin hallinpohjalle. Viiksekäs mies hyökkäsi auton sisään ajokoiran innolla verijäljen perässä. Lopulta saalis löytyi. Katsastusmies huojentuneena ilmoitti, ettei autoa valitettavasti voida päästää tarkastuksesta läpi, koska takapenkin keski-istuimen turvavyö on rispaantunut. Hieroin hetken otsaani ja ihmettelin ääneen, miten se oli kelvannut edelliselle katsastusmiehelle. Katsastusmies veikkasi, että koirani oli kolunnut sitä. Minulla ei ole koiraa eikä edelliselläkään omistajalla ollut.

Pesunkestävänä hylkymiehenä tilanne ei heilauttanut mielenmaisemaani.  En tarvinnut olkapäätä tai taputusta selällä. Autoni eivät koskaan olleet menneet ensimmäisellä kerralla läpi. Hylkäys toisaalta kasvatti miehistä saldoani. Ehkä joku vuosi teen suomenennätyksen hylkäyksissä ja minusta tehdään juttu lehteen tai iltauutisten loppukevennykseen. Harmi, etteivät Karpo ja Enska ole enää alalla, voisin päästä televisioon ennen kuin teen ennätyksen. Ehkä varmistukseksi vielä soitan trafiin ja kysyn, mikä on tällä hetkellä suomenennätys hylkäyksissä ja mikä on oma sijoitukseni listalla.

Nieminen oli ilmeetön ja vaiti vaihtaessaan turvavyötä autooni. Odotellessani kiersin pihaa katsellen autovanhuksia. Vein auton uudella takapenkin keski-istuimen turvavyöllä katsastuskonttorille. Katsastusmies tarkisti turvavyön konttorin parkkipaikalla, totesi turvavyön olevan nyt asianmukainen ja tulosti asiakirjat minulle. Katsastusmies uteli pidänkö suuretkin katsastuskahvit. Kerroin, että vain naiseni ja sukulaismies olisivat tulossa. Edelliset katsastuskahvit, joissa vierailin, muuttuivat kahvitilaisuudesta kyläjuhliksi.

Sukulaismies oli järjestänyt katsastuskahvit onnistuneen katsastuksen kunniaksi joitakin kuukausia takaperin. Kahvia ja eri sorttisia kahvileipiä oli isännän äidin tarjoamana pöytä vinollaan. Kahvien ja leivonnaisten jälkeen keräännyimme sukulaismiehen mersun luo. Savukkeiden luodessa auton ympärille tunnelmaa ringissä auton ympärillä sukulaismiehen mersua. Veikkasimme yksimielisesti mersun kestävän vähintään toiset 200 000 kilometriä. Kehuimme muitakin pihassa ylväästi seisovia kärryjä iästä tai ulkoisesta puhtaudesta ja kunnosta välittämättä. Joku syventyi muistelemaan isänsä autoa, jollaisesta itsekin haaveilee. Toinen kertoi suunnitelmastaan myydä nykyinen auto ja ostaa samanlainen mutta uudempi malli tilalle. Eräs vieras oli vitsikkäästi tuonut illan isännälle lahjaksi wunderbaumin yläosattoman naisen kuvalla, jotta ”katse olisi varmasti ajaessa eteenpäin”. Vaihdoimme iltapäivän aikana isännän autoon öljyt kiitokseksi tarjoilusta.

Päivän kääntyessä hiljalleen iltaan ihmiset ja autot vaihtuivat pihassa tiuhaan. Pullien tuoksun ja hempeän kahvilusikoiden kilinän tilalle pöydän ääreen majoittui oluttölkit ja kovaääninen keskustelu. Sauna oli lämpiämässä. Isännän ilmoittaessa saunan olevan käyttövalmis, saunan oven syntyi vieraista kuhina kuin muurahaisista sokeripalan ympärille.  Suman purkamiseksi joku ehdotti reiluuden nimissä vuoronumerojärjestelmää ja munakelloa mittaamaan saunomisaikaa. Ihmisten odottaessa omaa vuoroaan saunaan väki sai minut houkutelluksi kitaran ääreen. Tavallisesti kieltäydyn kunniasta, mutta tuleva yleisöni antoi ymmärtää, ettei kieltäytyminen olisi mahdollista. Toivekappaleina olivat Lentäjän poika ja Moottoritie on kuuma. Soitin kappaleet muutamaan kertaan yleisön toivomuksesta. Kappaleiden kertosäkeiden aikana sain lauluvahvistusta osalta yleisöstä sekä hetkellisesti viereeni tuli ilmakitaran soittajan nostattamaan suoristustani.

Humalainen, saunanraikas ja pullea naapuritalon isäntä pyyhe lanteillaan istui viereeni. Mies varoittamatta otti minut sohvan reunalta kainaloonsa kertoakseen, että sakemannien tekeleet ovat ihan hyviä pelejä mutta japsit kestävät mitä vain. Kostean käden liimautuessa kauluspaitaani ymmärsin, että intiimi valistushetki eurooppalaisista ja japanilaisista autoista oli merkkinä minulle, että olin tullut tämän katsastuskahvien päätepysäkille ja minun olisi aika poistua paikalta. Poistuessani autooni jouduin pihalla vielä kehumaan tuntemattoman miehen auton äänentoistojärjestelmän sointia ja kykyä luoda äänenpainetta Radio Rockin soittolistalle valikoituihin kappaleisiin.

Olen julkaissut Internetissä autotekstejä, jotka hatarasti viittaavat siihen, mitä todella oli tapahtunut, ja suurimmaksi osaksi tekstit ovat täysin mielikuvitukseni tuotosta. Pelasivatko nyt Murphy ja Karma korttia kustannuksellani kirjoitusteni takia näyttäen, että todellisuus voittaa aina mielikuvituksen? Olinko sotkeutunut mustaan magiaan ostaessani Volvo 740 ja kirjoitellessani joutavia tekstejä nettiin autoista ja autoilijoista? Kaduin tekstejäni ja autojani. Ehkä olisi ollut parasta jättää tekstit kirjoittamatta ja alun perinkin ostaa Skoda tai vastaava näkymätön auto.

Mestarin luona

torstai 02.04.2015 Avainsanat: Autokauppa , viimeinen alfa , Volvo 740

Kuva ja teksti: Arttu Lustig

Elämä soljui mallikkaasti eteenpäin Volvon sylissä, jos huomioon ei oteta sitä sunnuntaiaamua, jolloin kuljettajanpuoleinen peili putosi kääntyessäni vasemmalle. Kiinnitin peilin takaisin. Peili irtosi vielä muutaman kerran, jonka jälkeen ostin liimaa, ja peilistä tuli yhtä korin kanssa. Vaihdoin tulpat ja vaihdoin akun. Vaihdatin öljyt ja jarrut.

Unholaan jäävät myös ne hetket, jolloin kierroslukumittarin ollessa 2000, vaihdelaatikon kohdalta kuului rahinaa. En klikannut netissä sitä sivua, jossa vakuutuin vian johtuvan vaihdelaatikon paineilmalaakerista. En muista mekaanikon sanoneen minulle myöhemmin öljynvaihdon jälkeen rahinan johtuneen hiukan irtonaisesta pakoputkesta.

Olin alkusyksyn aamupäivä. Päätin kuluttaa aikaa käyden kirpputorilla. Kirpputori oli turha reissu ja kirpputorin vieressä oleva autokauppa houkutteli harhautettavaa luokseen. Halusin nähdä millaista tunnelmaa autokauppa voisi tarjota minulle. En ennen ollut käynyt autokaupassa. Tarvitsin muutenkin vaihtelua parkkipaikkoihin ja keskusteluihin tuttavien kanssa. Nyt olisi aika saada vaikutteita ammattilaisista.

Autokaupan piha oli asiallinen. Parkista löytyi mersu, jonka hintana oli 900 euroa. Hinta tuntui liian alhaiselta merkkiin nähden sekä siihen nähden, että myyjänä oli autokauppa. Mikä mahtoi olla hinnan syy, jäin hetkeksi miettimään. Pihalla kyltti kertoi, että lisää käytettyjä, anteeksi vaihtoautoja olisi liikkeen alakerrassa.

Sisään astuessani oven vieressä liikkeen mainetta piti yllä tuore Toyota Avensis. Kiersin ympäri autoa hiljalleen. Annoin sormieni valua pitkin kiiltävää, tahratonta ja vahamaista pintaa. Toisin kuin viivoittimella suunniteltu Volvoni, tämä auto oli kehä, jonka pystyi sulavasti kiertämään. 

Toyotan olemus oli neitseellinen. Mikään ei ollut vielä koskettanut Avensiksen pintaa. Pinta heijasti kaiken ympärillä olevan. Maantiellä 100 km/h lentävä kivet ja talvirenkaiden nastat, taivaalta satavat linnun jätökset sekä ahtaiden parkkeerausten aiheuttamat oven kolhaisut olivat jossain tulevaisuudessa.

Jäin tuijottamaan Toyotaa, ja mietin milloin autosta tulee persoona? Milloin omistaja ryhtyy kutsumaan autoaan nimellä? Uuden auton tuoksua myydään, mutta tarinat pitää ajaa. Monet haikailevat uudesta autosta, mutta vanhalla autolla ajetaan muistettavimmat matkat. Milloin liukuhihnatuote saa hengen?

Tulin tulokseen, että auto syntyy, kun omistaja kiroaa auton ensimmäistä kertaa. Auto herää henkiin, kun se ensimmäistä kertaa määrää matkan tahdin. Autosta tulee arvokas, kun omistaja on huolissaan sen arvosta. Auto persoona näkyy pieninä ominaisuuksina, jotka vain omistaja tuntee.

Tervehdin sihteeriä ja kapusin alakertaan ahtaita kierreportaita pitkin. Alakerta oli pieni parkkihalli, joka oli ahdettu täyteen autoja. Vain keskellä oli kymmenen neliön tyhjä tila taktisia siirtoja varten. Parkkihallin teema oli 2000-luvun Toyotat, mutta useita muitakin merkkejä löytyi. Ensimmäisenä silmääni osui Lexus ja tuore Dodge, mutta eniten minua miellytti retro-Chrysler, Chrysler PT Cuiser.

Parkkihalli oli parkkeerauksen ammattinäyte. Menin perimmäisen auton luokse. Jos olisin halunnut koeajaa tämän auton, synnyttäisi se ketjureaktion, jossa vähintään kaksikymmentä autoa jouduttaisiin siirtämään parkkihallista ulos ja kaksi korttelia täyttyisi pelkästään myynnissä olevista autoista. Se olisi likainen temppu, johon vain vihamielisillä eläkeläisillä olisi aikaa.

Kymmenen minuutin autonovien availujen ja mittareihin kurkkimisen jälkeen myyjä saapui luokseni. Tilanne eteni protokollan mukaan. Myyjä tiedusteli millaista autoa olin tullut katselemaan, johon vastasin, että olin tullut yleisesti katselemaan valikoimaa. Seuraavaksi myyjä tiedusteli mikä autoista oli miellyttänyt. Osoitin hallin perällä nököttävän tumman sinisen Chryslerin suuntaan.

Myyjä meni auton kuljettajan puoleiselle ovelle ja minä apukuskin puoleiselle ovelle. Avasimme ovet ja sisävalon himmeässä valaistuksessa saimme auton sisällä katsekontaktin. Myyjä kehui ”crysseä” siistiksi ja vähän ajetuksi peliksi, josta löytyi isompi moottori. Vedin sieraimet täyteen nahkapenkkien tuoksua. Myyjä vakuutti verhoilun olevan aitoa nahkaa.

Laitoin oven kiinni. Auton yli myyjä kysyi mitä autoa ajan. Vastasin lyhyesti: ruotsalaista ikiliikkujaa. Myyjä tiesi ammattimiehen varmuudella autoni olevan Volvo 740. Myyjä kertoi omistaneensa joskus 11 kappaletta Volvo 740, kun rakensi taloaan. Maksoi jokaisesta Volvosta kahdesta sadasta kolmeen sataan euroa. Myyjä muisteli, että yksi näistä Volvoista oli V6-moottorilla varustettu. Tämä yksilö oli tuotu Saudi-Arabiasta. Auto söi järjettömästi bensaa, mutta ei kulkenut juuri mitään. Lukuisten osien vaihtojen jälkeen ongelma löytyi väärin asennetusta pakoputkesta, joka oli tukkeutunut. Myyjä oli korjannut pakoputken ja auto oli antanut kuskille reipasta kyytiä, niin kuin auto oli alun perin suunniteltu.

Toistin myyjälle, että olin tosiaan vain katselemassa. Lähtiessäni myyjä lupasi ottaa Volvoni vaihdossa. Mitähän saisin autostani vaihdossa? Pullan ja kahvin?

Muutaman päivän jälkeen aloin miettimään myyjän puheita. Varsinkin 11 Volvon sarjaa, joihin hän oli tuhlannut enintään 3300€. Voisiko tämä pitää paikkaansa? Jos ”joskus” oli vähintään viisi vuotta sitten, jokin Volvoista on täytynyt olla alle kymmenen vuotta vanha. Muutama satanen noin kymmenen vuotta vanhasta autosta on hyvin vähän varsinkin, kun tämä Volvo ei kuulunut kertakäyttöisten autojen sarjaan. Tutkin myyjän sanoille todistusarvoa netistä. Netistä kävi selväksi, ettei Volvon 740 -mallia ole valmistettu V6-moottorilla.

Olin tyrmistynyt, kun hiljalleen ymmärsin myyjän puheiden todenperäisyyden. Myyjä kertoi minulle jättimäisen valheen ja olin tilanteessa uskonut jokaisen sanan. Ahmin tarinan myyjän edessä kuin kulhollisen sokerimuroja aika-ajoja seuratessa. Viimeisiä maitoja imiessäni tilkkanen meni väärään kurkkuun.

Hätäisesti ajateltuna automyyjä olisi tässä tapauksessa valehteleva ketku. Asia ei ole niin yksinkertainen kuin ensisilmäyksellä näyttää. Myyjä kyllä myy muodollisesti autoa, mutta asiakas on ostamassa itselleen tuhansien tai kymmenien tuhansien arvoista unelmaa. Myyjä ei halua rikkoa tätä kaunista unelmaa, puhkaista kevään autokuumeen puhaltamaa jättimäistä kuplaa, joka on täynnä vapaata liikkuvuutta ja hienoja tunnelmia matkatessa kohti määränpäätä. Myyjä halua elää hetken tätä asiakkaan suurta unelmaa.

Todellisuus tulee tietenkin olemaan jotain muuta. Todellisuus on väsyneitä aamu ruuhkassa kuunnellen huonoja kappaleita radiosta. Todellisuus on satoja huonoja ja epäloogisia kanssa-autoilijoita maantiellä sekä rohkeuden keräämistä hitaasti ajavan tukkirekan perässä. Todellisuus on lomamatka, joka on lähtenyt käyntiin vaimon kanssa riidellen ja jatkunut autossa mököttäen. Todellisuus on takaosasta kuuluvaa epämääräistä kolinaa, jota ei halua viedä korjaamolle katsastettavaksi, koska kolinan korjaus saattaa tarkoittaa tuhannen euron laskua. Todellisuus on katsastuskonttorin pahaa kahvia ja jännitystä katsastusmiehen tulevasta tuomiosta. Todellisuus on jokavuotisia autoiluun liittyvien maksun nousua. Todellisuus on jatkuvaa taistelua auton ja vapauden puolesta. Todellisuus on jatkuvaa lumimyrskyä valaisemattomalla maantiellä. Todellisuus on karaiseva seikkailu, josta on valmis maksamaan hinnan.

Tietoa blogista

Tervetuloa virtuaaliseen Esson baarin pöytään kuuntelemaan jännittäviä tarinoita ja outoja teorioita.

Blogin sisällysluettelo löytyy blogin tiedoista.

Yhteydenotot, ihailijaposti, väärät puhelinnumerot sekä osoitukset omasta paremmuudestaan bloggaajaa kohtaan osoitteeseen:

viimeinenalfa@gmail.com

Arkistot
2019 (11)
lokakuu (1)
Eläköön rallienglanti!
syyskuu (1)
Tuomiopäivä - hopeareunus katsastuksessa
elokuu (1)
Ei kenenkään beibe - parkkipaikka ilman sääntöjä
heinäkuu (1)
Koiranluu - Tämä ei ole sen arvoista
kesäkuu (1)
Koiranluu - Motonet-asento
toukokuu (1)
Autopesu - komea poika
huhtikuu (1)
Kuinka ostat edullisen auton
maaliskuu (1)
Neljä syytä olla käyttämättä turvavyötä
helmikuu (1)
Käytetty sähköauto - kauppakassi
tammikuu (2)
Ajokortti on turha
Ajoin kolarin - vakuutusyhtiö
2018 (15)
joulukuu (1)
Ajoin kolarin - vähän
marraskuu (1)
Jarrupalat
lokakuu (1)
Kesäromanssin loppu - auto telkkarilla
syyskuu (1)
Ostajan etikettiopas - kuinka ostat auton kuin aatelinen osa 2.
elokuu (1)
Ostajan etikettiopas - kuinka ostat auton kuin aatelinen osa 1.
heinäkuu (1)
Esittelyssä Mercedes-Benz E230 - Pelto-Väyrynen
kesäkuu (2)
Saab romuttamolle - hyvästi Saab
Haulikkohäät - ostin Mersun
toukokuu (1)
Syvien vesien Saab
huhtikuu (2)
JMK Ralliradio osa 3 - Ei pakkia
JMK Ralliradio osa 2 -rallireportteri Alfa
maaliskuu (2)
JMK Ralliradio osa 1 - Viimeinen Alfa radioshow
Katsastus - hylätty
helmikuu (1)
Urban Survivor
tammikuu (1)
Valohippa
2017 (18)
joulukuu (1)
Avaimet takakonttiin
marraskuu (1)
Tule katsastus kultainen
lokakuu (1)
Hirvet
syyskuu (2)
Kritiikkiä ja ehdotuksia Yleisradiolle
Bensa loppui
elokuu (1)
Koeajossa exän Rättäri
heinäkuu (2)
Formula 1 ja herrojen metkut Ferrarilla
Tipaton Jämsä - miksi bensa-asemalta ei löydy etanolibensaa
kesäkuu (1)
Liftari
toukokuu (2)
Näin vältät ylinopeuden
Maailma ilman suojateitä
huhtikuu (2)
Kuinka kohdata jobbari
Rakkauden renkaanvaihto
maaliskuu (2)
Rattiterapia
Raaka Diili
helmikuu (1)
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - himo
tammikuu (2)
Ministeri Berner ja lähivuosien suuri muutos
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - mässäily
2016 (20)
joulukuu (2)
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - ahneus
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - laiskuus
marraskuu (1)
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - viha
lokakuu (2)
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - kateus
Seitsemän autoilun kuolemansyntiä - ylpeys
syyskuu (1)
Moposokeus
elokuu (1)
Jäähyväiset Fiat Multiplalle
heinäkuu (2)
Liikaa unta Jaguarissa
Auton korjaamisen raskassarja
kesäkuu (3)
Poliisi alinopeudesta
Kuskina kesäyössä
Tuotearvio: kolme suomalaista tieuutuutta
toukokuu (1)
Wickholmin Volvolla
huhtikuu (2)
Pikkusisko ei halua autoa
Kehäteiden kamerat
maaliskuu (2)
Vakionopeudensäädintä etsimässä
Parhaat vinkit katsastukseen
helmikuu (2)
Skoda Felician ohittaminen
Naisautoilijat osa 2. - Mikon ja Akin salaisuus
tammikuu (1)
Rattiraivo: Calibra vs. 9-5 Griffin
2015 (41)
joulukuu (2)
Kaksi muistoa Alfa Romeosta
Pyyhkijänsulkia ostamassa
marraskuu (3)
Suomi-auton korruptio
Autonominen auto
Koeajossa: musta jää
lokakuu (3)
Jäteöljyä luonnossa
Heijastinliivimies
Vilkun lasi rikki huollon jälkeen
syyskuu (2)
Vedellä toimiva auto
Aja hiljaa
elokuu (3)
Mummo kolhi autoani parkkipaikalla
Lopetin haaveilemisen lentävistä autoista
Kitkarenkaat kesällä
heinäkuu (2)
Ystäväni Check Engine
Huoltokirja on valhe
kesäkuu (3)
Salaisuuksia ja tuoksuja
Minä, F1 ja Räikkösen visio
Nelipyörä (kevyt)
toukokuu (3)
Koeajossa: Johannan Lada
Kolari
Papa Swag
huhtikuu (20)
Miehuuskoe
Naisautoilijat
5 autoa jotka jokaisen autoilijan pitäisi kokea kerran elämässään
Katsastus
Navigaattori
Biltema
Tupakointi
Varashälytin
Jobbari
Lottovoitto
Reikä
Volvo-kuiskaaja vs. ajokoira
Kauhugalleria
Vielä kerran Alfa
Zen ja autoilu
Mestarin luona
Paronin hautajaiset
Lippulaiva
Paroni
Viimeinen Alfa
2014 (1)
syyskuu (1)
Romanssi

Katso suosituimmat vaihtoautomme juuri nyt!